Hetken hiljaa
Pidin tuossa, osittain tietoisen osittain vahingossa, niin sanotun some-hiljaisuuden. Miksi? Joku kysyisi. No on ollut murheita niin omassa elämässä kuin työelämässä.
Koin aluksi etten pärjää, joten en pystynyt sitä häpeäkseni kirjoittamaankaan. Enkä myöskään halunnut kirjoittaa mitään, kun ei ollut oikeastaan muuta kirjoitettavaa.
Toiseksi pelko mikä valta muutamalla ihmisellä voi oikeasti olla. Meitä on kuitenkin Suomessa reilu 5,5milj ihmistä, joiden asioista ja elämästä päättää 200 kansanedustajaa. Miten nuo palkkatyössä käyvät ihmiset voivat mitenkään ymmärtää yrittäjien tarpeita ja kuinka paljon töitä me teemme oman palkkaamme eteen.
Olen kokenut oikeasti elämäni kauhun hetki tänä koronavuonna. Aina saa miettiä kuinka monta meitä saa olla töissä vai saadaanko ollenkaan tulla töihin. Kuinka moni asiakas varaa uuden ajan tai tulee ylipäänsä kampaajan penkkiin kun ei ole tapahtumia, ei juhlia ei mitään. Tai mitä tukija nyt annetaan isoille yrittäjille mutta ei pienyrityksille. Pahin pelkoni meinasi toteutua pääsiäisen aikoihin kun oli jo melkein varma että liikkumisrajoitukset tulevat voimaan.
ONNEKSI EI TULLUT!!
On myöskin haastavaa olla riippuvainen muista ihmisistä kun on noin 10 vuotta asunut omillaan ja pärjännyt. Luoja kiitos minulla on tukiverkostoa ympärilläni. Muuten en ehkä olisi selvinnyt. Pelottaa ja ahdistaa pyytää apua. Ja nyt kun olisin eniten tarvinnut esim terapeuttia auttamaan käymään tämä tilanne läpi, koen sen jotenkin epäonnistumiseksi elämässä, vaikka tiedän että oikeasti vain vahva ihmisen osaa pyytää apua.
Suoraan sanottuna viimeiset 2 viikkoa on ollu totaalisen vaikeata, sillä minun yksi ja ainoa ”elämän ilo” oli poissa... En päässyt treenaamaan, en saanut sitä hetkeä jolloin millään muulla ei ollut merkitystä, en saanut sitä 1,5h omaa aikaa, en päässyt karkuun omia ajatuksia saatika murheita. Kaiken tämän lisäksi menetin myös yöunet. Päivä toisensa jälkeen ei tee yhtään mitään ja muka pitäisi saada nukuttua kun ei ole edes kuluttanut energiaa juuriollenkaan. Miten voin jaksaa palvella asiakkaita kun en jaksa itsekään pysyä pystyssä. Myös selkävaivani on palannut, koska en ole treenannut, selkäni voi taas huonosti. Kaipaan niin treenaamista.
Tuo lause itseasiassa tuntuu oudolta, kaipaan treenaamista. Minä joka vielä 5-6 vuotta sitten en ollut koskaan omistanut salijäsenyyttä. Minä joka en koko lapsuuteni aikana löytänyt sitä omaa harrastusta. Minä joka rakastan herkutella ja nauttia olen nykyään ”kipua” rakastava himotreenaaja, joka kylläkin edelleen nauttii, mutta ihan eriasioista.
Mutta luoja kiitos tulevana maanantaina pääsen jälleen salille ja voin sanoa, minulla on tällä hetkellä enemmän intoa kuin pienessä kylässä. En malta odottaa niitä aamuja, kun en pääse ylös sängystä, koska lihakset kipeät. Odotan innolla niitä valituksia, kun jokainen askel sattuu, koska lihakset kipeät. Odotan kauhunsekavissa tunteissa sitä ensimmäistä onnistumisen tunnetta, kun olen saanut parannettua tuloksia.
Maanantaista alkaen tulen viettämään jokaikinen vapaa-aikani salilla tai lenkillä tai portailla tai juoksumatolla tai luontopolulla treenaamassa. Ja koska enään on noin 1,5kk kesään ja vielä olisi hieman matkaa tuloksiin pitää ottaa myös rennosti ja muistaa nauttia.
Retkiä toisensa perään!
En todellakaan aio polttaa itseäni loppuun, sillä se ei ole vaihtoehto. Aion myös luvata itselleni että opettelen hillitsemään stressiä jollain keinolla. On se sitten terapia tai jooga tai muu mielenhallintaan liittyvä tapa. Aion sen löytää, sillä lupaan itselleni, että vuosi 2022, kun täytän kolmekymmentä, tulee olemaan elämäni vuosi. Se mitä se sisältää en tiedä, mutta toivon todella, että silloin kukaan ei enää puhu sanaakaan koronasta.
Ihanaa kevättä, tulen seuraavissa julkaisuissa käymään läpi meidän taloyhtiön julkisivuremonttia sekä jatkoa minun ”remontilleni”. Mutta myös monia muita aiheita tulossa.
Kommentit
Lähetä kommentti